Kuten toivottavasti moni jo tietää, Ouluun on tekeillä uusi museo- ja tiedekeskus, joka valmistuu vuonna 2026. Ovensa Ainolassa pysyvästi sulkenut Pohjois-Pohjanmaan museo avautuu upouusissa tiloissa tuorein näyttelyin. Kesän 2024 korvilla rekrytoitiin kaksi tutkijaa tulevia näyttelyitä valmistelemaan sekä vahvistamaan museolla jo olevaa asiantuntemusta. Minä olin onnekkaasti toinen noista kahdesta; aloitin työni Pohjois-Pohjanmaan museolla elokuun alussa (jei!).
Leimatessani kellokortin ensimmäisen kerran tiimiläisilläni oli jo kädet kyynärpäitä myöden savessa. Liikkuvaan junaan hypätessä uutta asiaa tulee tietysti roppakaupalla. Pikkuhiljaa olen alkanut puhua ”museota”, löytää paikkoihin livenä, intranetissä, järjestelmässä jos toisessakin sekä päästä kärryille kaikesta museotutkijan työnkuvaan kuuluvasta. Se on käynyt selväksi, että työnkuvani on todella monipuolinen, mikä passaa minulle paremmin kuin hyvin. Olen päässyt kouluttautumaan tekoälyn ja sopimusoikeuden parissa, aikatauluttanut tulevaa benchmarkkausmatkaamme (ruksi kohtaan tänä syksynä opitut termit), kysellyt kaupungintalon avajaisissa millaisen museon ihmiset tänne haluaisivat sekä hypännyt suoraan syvään päätyyn kilpailutuksien pariin.
Keitä olivat oululaiset?
Olen pitkään pyöritellyt oululaisia aineistoja. Tätä tutkijan pestiä hakiessani olin mielissäni siitä, että tehtävä, jossa pääsee popularisoimaan kotikaupunkimme historiaa, ylipäänsä avautui. Mutta erityisen vaikuttunut olin ensimmäisessä viikkopalaverissa kuullessani, millaista museota nyt ollaankaan tekemässä: tutkimukseen perustuvaa vuorovaikutuksellista paikkaa, joka ei ole pelkästään vitriinejä näyttelyssä, vaan myös osallisuutta ja yhteisöllisyyttä, aineellisen kulttuuriperinnön ohella eläviä perinteitä ja erilaisia tapahtumia. Kaikkein olennaisinta minusta on, että olemme tekemässä meidän kaikkien museota, jossa menneisyyden ilmiöihin pääsee uppoutumaan myös tavallisten ihmisten tarinoiden kautta! Tavallisella en nyt tarkoita ainoastaan valkoista keski-ikäistä miespuolista kaupunkilaista, vaan sitä, että suurmieshistorian rinnalle – johon harvalla meistä on samaistumispintaa – tuodaan väestön koko kirjo kaikessa moninaisuudessaan.
Sotien jälkeisessä suomessa luotettiin Kekkoseen – tai ainakin juliste Paavolan kotiseutumuseon portaikossa kertoo niin. Kuva: Tiina Kuokkanen
Esimerkiksi Oulun ensimmäisten vuosisatojen osalta näkyviin ovat päässeet aiemmin lähinnä tervaporvarit perheineen, mutta nyt herrasväen rinnalle näyttämölle saatellaan myös joukkoa, johon suurin osa oululaisista kuului. Vuonna 1767 aatelisia ei asunut kaupungissamme lainkaan, virkamiehiä oli alle prosentti, ja kauppiaita perheineen (johon porvaritkin lukeutuvat) oli noin kuusi prosenttia. Sen sijaan piikoja oli väestöstä 28 %, ja renkejä, merimiehiä ja muita työmiehiä perheineen 37 %. Humanistin laskupäällä pelkästään työläisiä oli siis varhaismodernissa Oulussa yli puolet asukkaista eli mielestäni historian kohdevalojen uudelleen asemoimiselle alkaa olla jo korkea aika.
Vaietut ja hankalat historiat
Tulevissa näyttelyissä esiin pääsevät myös vaietut ja hankalat historiat. Mielenkiintoisin tehtäväni tähän mennessä on ollut perehtyä suomalaisiin työlaitoksiin ja erityisesti Ruukissa toimineeseen Pohjolan työlaitokseen eli Oulun läänin kuntain työlaitokseen. Jos nyt mietit, että mikä ihmeen työlaitos, niin ajatuksesi lähtevät aika lailla samoja uria kuin itselläni, kun kuulin termin ensimmäisen kerran.
Uppotuessani työlaitoksista kertovaan tutkimuskirjallisuuteen oli pohjatietoni taso melko pyöreä nolla. Tämä siitä huolimatta, että menneisyyden tonkiminen on ollut työtäni jo pitkään. Kysymykseen ”mikä juttu?” – kenelle, milloin, miksi – saatte tarkempia vastauksia, kun näyttely on valmis. Koska siihen on vielä hieman aikaa, annan seuraavaksi parin virkkeen johdatuksen vastikkeettoman sosiaaliturvan maailmaan.
Paavolan kotiseutumuseon pöydälle oli muun esineistön ohella koottu Pohjolan työlaitoksen tavaroita. Kuva: Tiina Kuokkanen
Työlaitokset
Irtolaisten, köyhien, juoppojen, prostituoitujen ja muiden normista poikkeavien passittaminen laitokseen ulottaa juurensa aina 1300-luvulle saakka. Työlaitos oli jonnekin vaivaistalon ja vankilan väliin sijoittunut laitosjärjestelmän muoto, jonka kantavana eetoksena oli (pakko)työn parantava vaikutus. Vuonna 1922 uudistuneella köyhäinhoitolailla määrättiin, että kuntien oli joko yksin tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa perustettava työlaitos, mikäli sellaista ei alueella vielä ollut. Oulun läänin kuntien työlaitos aloitti toimintansa Ruukissa vuonna 1925.
Pari viikkoa sitten tieni vei visiitille Paavolan kotiseutumuseoon, jonka kokoelmista löytyy Ruukin työlaitoksen esineistöä. Kävimme vastuumuseotutkija Johanna Latvamäen kanssa selvittelemässä olisiko siinä ainesta tulevaan näyttelyymme. Samalla piti tietty katsastaa komeassa punamultaisessa lainaviljamakasiinissa sijaitsevan museon esineistöä laajemminkin. Pieni museo piti sisällään mielenkiintoisen kattauksen, jossa painotus oli talonpoikaisesineistössä. Parhaiten siitä jäi mieleen turpasmökin rakentamiseen käytetty työkalu, sillä ensimmäistä kertaa ylipäänsä kuulin tästä perinteisestä Pohjos-Pohjanmaalla aikanaan yleisestä rakennustekniikasta. Kiitos Johanna kun sivistit kollegaa! Lähimatkailu avartaa.